Itsenäistymisen askelia; ”Se vaan osui”

Kehitysvammaisen nuoren itsenäistymiseen opettelu vaatii paljon kärsivällisyyttä sekä nuorelta itseltään että vanhemmilta. Tarvitaan paljon harjoitusta aivan kuten tarkkuusammunnassa. Aluksi tulee paljon huteja, mutta joskus saattaa tulla myös ”vahinko-osumia”.

Meillä aamuista kouluunlähtöä on muutettu niin, että nuori kulkee itsenäisesti oman kotikatunsa päähän ja odottaa ison tien varressa koulukyytiään. Nuori kyllä luottaa itseensä: mitäpä lyhyellä kotikadun pätkällä voisi sattua vahinkoa?

Me vanhemmat olemme usein epävarmempia nuoren pärjäämisestä kuin hän itse.

Eräänä talvi-iltana koululaisemme valitti suutaan, joka oli niin kipeä, varsinkin kieli. Kummastelimme syytä, mistä kipu mahtoi johtua.
• Oletko syönyt liian kuumaa ruokaa josta kielesi olisi palanut? Kyselin
• Ei, en ole, kuului vastaus
• Oletko sitten purrut kieleesi vahingossa?
• Ei, ei se ole semmoista, nuori kiemurteli vaivaantuneena. Se kieli vaan osui siihen liikennetolppaan, kun odotin aamulla taksia, sai hän sanotuksi.

Keskustelimme pitkään aiheesta, kuinka liikennetolppaan voi vahingossa osua kielellään. Lopulta päädyimme tulokseen, ettei se kieli aivan itsekseen ja ilman syytä ollutkaan tolppaan osunut.

Sillä viikolla olivat juuri alkaneet talven ensimmäiset kunnon pakkasaamut. Koulukyytiä odotellessaan nuori oli huomannut, kuinka herkullisen huurteisen pinnan liikennetolpan runko olikaan saanut. Sitähän oli lipaistava, ties kuinka herkullisen makuinen saattoi olla. Tästäpä yllättäen seurasikin juuttuminen kiinni. Irtihän itsensä oli riuhtaistava jos aikoi sinä päivänä kouluun päästä. Tästä tietenkin seurasi kipeä kieli.

Osumia on monenlaisia, huteja tai ei. Tällä kertaa osuma tuli, vääränlainen tosin. Meidän perheessämme ei enää haluta maistella tolppia, jäi siitä sen verran huono maku. Oppia ikä kaikki.

Pia Vilkman

Kirjoittaja on down -tytön äiti. Hän on kirjoittanut kirjan "Hämähäkkilintu" downlapsen vanhemmuudesta.